Niinpä en edes yritä kirjoittaa kaikkia tapahtumia ja ajatuksia. (Kuinkahan monta kertaa olen tämän todennut? Ehkä tämä pitää todeta joka kerta kun yrittää ylittää kirjoittamiskynnystä...) Sen sijaan kirjoitan hajanaisista asioista koostuvan tilannekatsauksen elämääni Pariisin keväässä.

Tänä iltana minut pakotettiin tekemään valinta, vaikka olin vastentahtoinen. Minun oli pakko päättää kannatanko Barcaa vai Madridia pelissä, jonka katsoin espanjatalolla. Kallistuin Madridin kannalle ja totesin, että valinnan tekeminen ennen peliä on erinomaisen hieno idea. Yleensä annan joukkueiden voittaa minut puolelleen pelillään, mutta pelissä on paljon enemmän jännitystä, jos on alun perin valinnut puolensa. Välillä tunsin kuuluvani joukkoon, kun eläydyin peliin espanjalaisten täyttämässä aulassa. Peli päättyi tasan, vaikka Madrid olisi ansainnut voiton. Tietenkin.

Palkkani maksava tutkimusprojekti järjestää kerran vuodessa pienen konferenssin. Reilu vuosi sitten heitin ilmaan ajatuksen, että sen voisi järjestää Jyväskylän sijaan jossain muualla. Olin jo suunnittelemassa omaa muuttoani Ranskaan, joten oma lehmä oli tukevasti ojassa. Projektin johtaja suhtautui ajatukseen suotuisasti ja siksi olen juuri siinä pulassa, jossa olen. Koko kuukausi on kulunut oman paperin suunnittelemisen lisäksi konferenssin käytännön järjestelyissä. En pidä asioiden hoitamisesta. Olen luonteeltani liian pikkutarkka (vai onko se epävarmuutta?) ja ajaudun siksi käyttämään liikaa aikaa pikkuseikkojen hiomiseen. Tosin pitää myöntää, että ravintoloiden valitseminen oli miellyttävää; en kai minä niitä suostu kokeilematta valitsemaan.

Eräästä ravintolasta tullessani pohdin omaa suhtautumistani Ranskaan ja ranskalaisuuteen. En päässyt pohdinnoissani kovinkaan pitkälle, mutta oivalsin erään seikan, joka tuntui tärkeältä: olen tietyllä tavalla päässyt pintaa syvemmälle Pariisilaisuudessa. Kun joskus nuorempana kävin täällä, olin todella viehättynyt kaikista seikoista, jotka tekivät Pariisista "pariisilaisen". Tuntui hienolta kuulla haitarin soittavan perinteisiä chansoneita, oli hienoa nähdä pariisittaria koreissa huiveissaan ja kaiken kruunasi viinilasillinen perinteisessä bistrossa. Kun kävelin pois ravintolasta, joka ei minusta sopinut miljööltään konferenssin illallispaikaksi, vaikka ruoka ja viini erinomaisia olivatkin, huomasin asenteeni muuttuneen. Tuuli kantoi korviini Luxembourgin puistossa soivan haitarin säveliä. Biisi oli joku klassikko, ehkä "Pariisin taivaan alla sävel soi laa laa laa..." Kuuntelin hetken ja ajattelin, että siellä joku pyrkii ansaitsemaan lantin miellyttämällä turisteja. Soitto oli pariisilaista, toki, mutta kuitenkin jotenkin keinotekoista. Samanlaisen olon saisin jos näkisin Suomessa ihmisen kulkevan kansallispuku päällä, katumuusikon soittavan Säkkijärven polkkaa tai myyvän torilla tuohivirsuja. Kaikki nämä traditiot ovat suomalaisia ja tietyllä tavalla aitoja, mutta toisaalta ne ovat reliikkejä, jäänteitä menneisyydestä. Samalla tavalla Pariisi on minulle nykyään elävä moderni kaupunki. Se on viehättävä omalla modernilla tavallaan, tavalla jolla ei ole mitään tekemistä stereotyyppisen Pariisin kanssa. Aikaisemmin oleellisiksi tuntemani asiat ovat muuttuneet minulle harmittomalla tavalla epäaidoksi. Paitsi ehkä ne pariisittaret.

Mutta mitä kirjoittaa tästä Pariisista? Mitä kirjoittaa siitä arjesta, jota täällä elää? Arkisia kauppareissuja ja työpäivien ahdinkoja ei jaksa käsitellä, eivätkä ne ketään kiinnostaisikaan. Kevään tulo on juuri niin ihana, kuin kaikki väittävät, mutta vaikka kukat ja puut minua viehättävätkin, niiden kuvailu vaatisi parempia kirjailijanlahjoja. Entä pitäisikö kirjoittaa siitä, kuinka minä ja perheeni olemme sopeutuneet Pariisiin? Siihen liittyviä ajatuksia olisi hyvä kirjata ylös, jotta voisi muistaa myöhemmin. Mutta aihe on myös vaikea. On todella hankala asettua itsensä ulkopuolelle tarkastelemaan omaa elämäänsä ja arvioimaan sitä suhteessa entiseen.

Olemmeko pariisilaistuneet? Tuskin. Ainakin tunnen itseni yhäkin ulkopuoliseksi. Ja kuitenkin on hyvin selvää, että olemme sopeutuneet tänne hyvin. Tuskin muuten olisimme tehneet päätöstä jäädä tänne toiseksi vuodeksi. Erityisen tyytyväinen olen tytöistä ja siitä, kuinka hyvin he ovat oppineet kielen ja sopeutuneet kulttuuriin. Nykyään ei ole lainkaan harvinaista, että K ja I puhuvat ranskaa leikkiessään keskenään tai jutellessaan minun kanssani. Lisäksi molemmat ovat vapautuneet, ovat rohkeampia tutustumaan toisiin lapsiin ja osaavat pitää paremmin puolensa välillä hieman suoraviivaisia ranskalaislapsia vastaan. Ehkä sekin kertoo sopeutumisesta, kun Joh eräänä päivänä sanoi tytöille jotain, mitä hän ei Suomessa olisi koskaan sanonut. Olimme suojatien kohdalla odottamassa ylipääsyä. Tytöt olivat hieman kauempana ja Joh huusi heille: "Tulkaa nyt lähemmäksi, että olette valmiita sitten kun menemme päin punaisia." Niin sitä opitaan paikallisille tavoille - niin vanhemmat kuin lapsetkin.

Mietin tänään sitä, että tyttäreni elävät eräässä suhteessa samanlaista lapsuutta kuin minä elin. Olen aina ollut onnellinen siitä, että sain viettää suuren osan lapsuuteni kesistä isäni mukana rippikoululeireillä. Rippikoululaiset, isoset, seurakunnan työntekijät ja perheeni tekivät kesistä taianomaisia, poikkeuksellisia, erilaisia. Muistan kesäöiden lämmön, nuotiotulen arvoituksellisen viehätyksen, illanviettojen esitykset, pelit ja leikit. Sekä tietysti itikat. Olen kuullut tarinoita, joiden keskeinen anti on nuorten ihmisten kiinnostus papin pientä poikaa kohtaan ja huolenpito tästä. Tänään ymmärsin, että omat tyttäreni elävät vähintään yhtä hienoa lapsuutta: he elävät Pariisissa ja saavat halutessaan jakamattoman huomion eri maista tulevilta nuorilta tutkijoilta. Luulen ja toivon, että näissä vuosissa on tarpeeksi muisteltavaa loppuiäksi; ja toivon näiden vuosien olevan kaikessa hankaluudessaan antoisaa aikaa tytöille.

Tulimme maanantaina Nizzaan perhe AK:n kanssa. Johanna joutui jäämään muutamaksi päiväksi töihin ja tuli eilenillalla perässä. Koneen laskeutuessa päähäni putkahti outo ajatus: "Vihdoinkin kotona." Säätila ei ollut suotuisa. Koko viikon satoi, ei kovaa, mutta tarpeeksi. Lämpötila pyöri kymmenen ja viidentoista välillä. Onneksi tänään oli aurinkoista ja melkein kesäistä. Kiipesimme vanhaan Ezeen, söimme lounaan nurmiläntillä vuoren huipulla ja makoilimme rentoina auringossa.

Lämpö- ja kosteustilasta huolimatta oli hienoa pyöriä vanhoissa tutuissa paikoissa ja tavata vanha tuttu Välimeri. Aaltojen ääni vei menneiden vuosien painolastista monta kiloa mennessään. Tytötkin rakastuivat mereen. Koko viikon parasta antia oli rannalla kivien heittely aaltoihin ja suuttuneen meren pakeneminen kirkuen.

Kun asuimme täällä, olin köyhä opiskelija. Köyhät opiskelijat eivät yleensä jäätelöä syö. Nizzan vanhassa osassa on kuitenkin yksi jäätelökoju, jossa myydään yli sataa erilaista jäätelö- ja sorbettilajia. Pakkohan siellä oli silloin tällöin käydä. Koska sallin itselleni jäätelön niin harvoin, en yleensä halunnut ottaa riskejä. Olisi ollut kurjaa, jos harvoin saatava herkku olisi ollut pettymys, jos olisi saanut huomata heittäneensä jäätelörahansa hukkaan ostamalla pahanmakuisen jäätelön. Yhden kerran otin tietoisen riskin ja ostin laventelijäätelöä. Ei liene mikään yllätys, että se maistui saippualta. Muulloin söin vain hyviä makuja.

Tätä lomamatkaa suunnitellessa ajattelin olevani tarpeeksi hyvin toimeentuleva, jotta minulla on varaa kokeilla kiinnostavia makuja. Päätin että ostan olutsorbetin - se kiinnosti aina, mutta eihän se hyvää voi olla. Valitettavasti suunnitelmani ei toteutunut. Ensimmäisenä päivänä emme löytäneet koko jäätelökojua, vaikka vaeltelimme niillä seuduilla, joilla muistelin sen olleen. Pyysin Johannaa etsimään tarkan osoitteen netistä ja seuraavan kerran vanhaankaupunkiin mennessämme tiesin mistä etsiä. (Edellisenä päivänä olimme näppärästi kiertäneet muutaman korttelin etäisyydeltä oikean aukion ympäri.) Löysimme aukion ja sieltä jäätelöbaarin, joka näytti hämärästi tutulta, tai ainakin se oli muistini mukaan juuri samalla paikalla kuin jättivalikoimalla siunattu myymälä. Mutta paikka ei ollut oikea: valikoimassa oli vain noin kymmenen eri makua. Pettymys ei pilannut tilatun annoksen makua, mutta oli silti karvas.

Kun poistuimme pettymyksen jäätelöbaarista, huomasin sen vieressä suljetun liikkeen. Katsoin sitä tarkemmin ja ilmeni, että se myy jäätelöä. Epäilin josko tuo suljettu liike olisi hartaasti etsimäni olutsorbettipaikka, mutta samalla tajusin, etten voi saada asiasta varmuutta, sillä sen pitäjä oli ovessa olevan lapun mukaan vuosilomalla ja tulisi takaisin vasta maanantaina. Luovuin toivosta saada maistaa kaipaamaani sorbettia. Myöhemmin Johanna kertoi, että suljettu paikka on juuri se, jota etsin.

Viimeisenä iltana kävimme vaeltelemassa alueella vielä kerran. Katselin haikein mielin ja hieman katkerana aukiota, jolla toiveideni kohde oli. Yllätyksekseni huomasin sen edessä liikettä! Voisiko olla, että sittenkin onni hymyilisi? Hihkaisin riemusta ja yllätyksestä ja ryntäsin katsomaan mitä siellä tapahtuu. Toivoni heräsi, kun huomasin liikkeen oven olevan auki; ja se kuoli, kun töissä olevat miehet ilmoittivat paikan aukeavan vasta maanantaina. He olivat töissä, mutta vasta järjestelivät paikkoja ja valmistelivat avajaisia.

Kun kuolen, ei sieluni pääse rauhaan. Se vaeltaa pitkin vanhan Nizzan katuja ja etsii olutsorbettia.

Vuosi vaihtui hetki sitten ja nyt on jo tammikuu lopuillaan. Harmaat ja tasaiset viikot liukuvat kuin alamäessä, minä lasken niiden kyydissä ja katselen ympärilleni mitään näkemättä. Elämässä on tullut tasainen vaihe. Työt etenevät tarpeeksi hyvin, jotta ei ahdista, mutta eivät niin hyvin, että rinta riemusta repeäisi. Tyttöjen äksyilyyn olen onnistunut kehittämään rakentavia ja stoalaisia keinoja, eivätkä edes arkiaamut saa mielenrauhaani järkkymään. Ainakaan liian usein tai liikaa. Kaikki mikä elämässä tapahtuu, tapahtuu jossain kaukana enkä minä kiinnitä muutoksiin huomiota. On harmaata ja kylmää. Ei sada lunta, ei vettä. Sää on päivästä toiseen samanlainen, enkä erottaisi päiviä toisistaan, ellei maailman rytmi vaatisi pysymään tietoisena siitä, mikä viikonpäivä kulloinkin sattuu olemaan.

Muutama viikko sitten oli kolme tai neljä päivää kevät. Aurinko pilkahti näkyviin ja lämpö kipusi reiluun kymmeneen asteeseen. Eteläinen tuuli kuljetti ilmaa Afrikasta. Silloin suonissani virtasi elämä ja mieleni oli niin hilpeä kuin kyyninen mieli olla voi. Ehkä tämä on nyt sitä talvikuukausien mukanaan tuomaa mielen harmautta, josta niin moni Suomessa puhuu. Minä en yleensä siitä Suomessa kärsi. Pimeys ja lumi riittävät minulle; tämä jatkuva harmaus ei riitä.

Tästä vuodatuksesta saattaa tulla helposti sellainen vaikutelma, että eloni on pilvessä, mutta näin ei suinkaan ole. On vain tasaista ja harmaata, eikä mitään tapahdu. Rutiinit hoituvat omalla painollaan ja koko elämä on rutiinia.

On siis hyvä hetki kertoa Bibliothèque nationalen vessoista. On pitänyt avautua jo monta kertaa, mutta aikaisemmin on elämässä ollut muutakin kerrottavaa, joten vessoista kirjoittaminen on jäänyt. BnF:n vessat ovat pelottavia paikkoja. Joko vessanpöntöillä on uskomattoman kehittynyt tekoäly tai sitten vessoissa on kamera ja kameran kuvaa katselee joku (todennäköisesti matalapalkkainen) ihminen, jolla on edessään pitkä rivi nappuloita, joita painamalla saa pöntöt vedettyä. Mitään muita selityksiä en ole keksinyt sille, että ne huuhtoutuvat saksalaisen täsmällisesti juuri oikealla hetkellä, vaikka itse ei tee elettäkään huuhtelunapin painamiseksi. Ensinnäkään mekanismi ei perustu painon vähenemiseen vessanpöntön renkaalta, koska pönttö osaa vetäistä itsensä oikealla hetkellä, vaikka siinä ei olisi istunutkaan. Samalla kun vetoketju menee kiinni, vesi velloo jo pöntössä. Kyse ei ole myöskään mistään liiketunnistimesta, jollaisia joskus näkee. Vai toimivatko ne etäisyydenmittauksella tai siten, että huomaavat valoisuuden vaihtuvan ihmisen tullessa liki tai mennessä kauemmas? En tiedä, mutta toimivatpa ne millä tavalla hyvänsä, mistään konesilmävirityksestä ei BnF:n huusseissa ole kyse. Olen testannut: jos tarpeen toimittamisen jälkeen jää hetkeksi paikoilleen ja on täysin liikkumatta, joku kuitenkin huomaa tämän hämäysyrityksen ja vetäisee pöntön. Myöskään säännöllisestä ajastetusta huuhtelusta ei voi olla kyse, koska joskus oleskelu kestää pidempään, joskus vähemmän aikaa. Ja huuhtelu toimii aina oikeassa kohdassa, ajallaan.

Pelottavaa.

Katsoin eilen Pasilan vanhoja jaksoja. Phil Collins -darra herätti muistoja menneisyydestä. Kaukaisesta menneisyydestä, ajalta ennen. Olin yläasteella kun Another Day in Paradise oli hitti. Niihin aikoihin en vielä ymmärtänyt ärsyyntyä, en käsittänyt että maailma voisi olla toisenlainen paikka. Otin annettuna sen mitä annettiin ja luulin, että metsän keskellä kasvanut poika ei vain tiedä millainen todellinen maailma on. Luulin, jos asiaa edes tulin ajatelleksi, että kritiikki vain paljastaa tietämättömyyden. Luulin, että on asiallista ja oikein, että joka jumalan aamu pitää herätä kuudelta, että ehtii seitsemän jälkeen tulevaan koulubussiin. Aamupuuro, joka ei maistunut -- mutta aamiainenhan pitää syödä vaikkei mieli tekisi. Kerrospukeutumisesta ja rumista toppavaatteista huolimatta pakkanen tunkeutui uniselle iholle ja bussi viipyi. Aikuiset ajoivat ohi lämmitetyissä henkilöautoissaan, ja aina piti pelätä, että ne eivät näe pilkkopimeässä tien varrella hytisevää lasta. Vihdoin bussi tuli, Igorille kohtelias hyvä huomen ja penkkiin istumaan. Vähitellen lämpö ja lähes tunnin mittainen köröttely pimeässä, lumihiutaleiden leikki bussin valoissa, saivat mielen vaipumaan lohdulliseen horrokseen. Ja silloin, joka ikinen aamu, alkoi Phil Collins laulaa. Ooh, think twice. Pahimpina aamuina laulu soi kaksi kertaa koulumatkan aikana. Ja minä luulin, että niin kuuluu ollakin.

Kidutusta se oli. Rikos ihmisyyttä vastaan.

Edellisen päiväkirjamerkinnän jälkeen työt lähtivät sujumaan. Itse asiassa käänne tapahtui melkein heti sen jälkeen kun olin purkauksen kirjoittanut. Takana on nyt yhdeksän työpäivää -- vanhempien ja siskon vierailun aikana en juuri töitä tehnyt, koska oli parempaakin tekemistä -- ja tuloksena on kaksikymmentäviisi sivua suhteellisen valmista tekstiä. Muokata sitä toki vielä pitää, jotta lukukokemus olisi mahdollisimman jouheva ja alaviitteet informatiivisia, mutta suoritus on kuitenkin suhteellisen hyvä. Jopa erinomainen. Tietenkään en saanut kirjoitettua sitä lukua, minkä piti olla valmiina jo jouluna, koska surrealistisia takarajoja on mahdoton tavoittaa ilman valuvaa kelloa. Sain kuitenkin yhden alaluvun valmiiksi, mikä saa luvan riittää tälle vuodelle.

Kirjoittaminen on luovaa työtä, johon liittyvät kaikki luovan työn hyvät ja huonot puolet. Välillä ahdistaa eikä onnistu, välillä täytyy vain pakottaa itsensä tekemään, ja välillä kaikki luontuu ja sujuu. Toisinaan vaivaa ummetus ja kun ileus väistyy, tuloksena on uskomaton ryöppy. Sitä ryöppyä pitkällä tikulla pyykkipoika nenässä tutkimalla voi poistaa liian nesteen. Jäljelle jääneen kuivemman ytimen voi sitten julkaista. Sellaista on akateeminen kirjoittaminen.

Joulusta pitänee mainita sen verran, että se oli erilainen mutta miellyttävä. Juhlimme ranskalaisen rytmin mukaan, eli lahjojen avaaminen ja varsinainen jouluateria sijoittuivat joulupäivään. Tämä toimi hyvin, koska lapsilla oli koko päivä aikaa puuhastella uusien kapineiden ja kirjojen kanssa. Jouluateriakin oli erinomainen. Sikafarmarin tyttärenpoikana kaipasin kinkkua, mutta näköjään tulen toimeen ilmankin.

Kohta lähdemme Sy:n luo ottamaan vastaan uutta vuotta. Olo on jännittynyt.

Yömyöhällä:

Kylki on vieläkin kipeä erään yön jäljiltä. Ulkona on taas kylmä -- onneksi lämmitys on toiminut ja kuumaa vettä on ollut saatavilla toisin kuin viikko sitten. Joulun lähestyminen ahdistaa, kun itse asetetut takarajat joutuvat venymään ja paukkuvat venyessään. Nuorempi tyttö sairasti viime viikolla tiistaista torstaihin ja vaikuttaa siltä, että se on sairastumassa uudelleen. Vanhempi tuli viime yönä viiden aikaan valittamaan oloaan ja päivän korkein mitattu lämpö oli reilut 39 astetta. Se on tietenkin normaalia, että lapset sairastelevat. Tilanteen tekee tällä kertaa hankalaksi se, että Joh ei voi olla poissa töistään lasten sairastamisen takia. Ranskassa ei kuulemma ole sellaista käytäntöä. Ihmetyttää mitä paikalliset oikein tekevät, ellei toinen vanhemmista satu olemaan akateemisella alalla tai jossain muussa sellaisessa työpaikassa, jossa ketään ei kiinnosta onko työntekijä töissä vai ei. Meidän tapauksessamme helppo ratkaisu on, että minä jään kotiin hoitamaan lasta ja Joh menee töihin.

Ei taida valmistua kirjan luku ennen joulua.

Tiedä sitten missä määrin etsin vain tekosyitä sille, etten saa mitään aikaan. Työ itsessään ahdistaa ja stressaa, ja epäilen kykyäni kirjoittaa mitään julkaisukelpoista. Sellaisessa tilanteessa on aina paljon helpompaa, jos voi syyttää olosuhteita sen sijaan että kohtaa itsensä ja pakottaa itsensä kirjoittamaan. Tai kohtaa itsensä ja hyväksyy sen, että kirjoitusten takarajat oli alun perinkin asetettu päin hel***tiä. Optimistisia ne ainakin olivat jo pari viikkoa sitten; nyt liikutaan jo naurettavassa epärealismissa ellei surrealismissa.

Äs, Är ja heidän tyttärensä Koo kävivät viime viikolla Pariisissa. Harmillisen vähän ehdimme olla yhdessä: Joh oli töissä ja minä en voinut käyttää edes työaikaani heidän kanssaan pyörimiseen, kun olin sidottuna kotiin ja lapsenhoitoon. Onneksi edes perjantaina ja lauantaina oli aikaa. Perjantaina teimme meillä ruokaa, loppuillasta istuimme Ässän kanssa kahvilassa ja sanoitimme yhden kappaleen. Lauantaina myöhäinen lounas latinalaiskortteleissa, Sacre Coeur ja italialaista ruokaa.

Kun mietin vieraiden tuloa, huomasin että Pariisiin kotiutuminen on jälleen edennyt: en osannut ajatella Pariisiin tuloa heidän kannaltaan mitenkään erikoisena juttuna. Tuntui aika lailla samalta kuin silloin, kun he tulevat meille kylään Jyväskylään. Pariisi ei siis tunnu minusta enää paikkana ihmeelliseltä. Lieneekö ollut tavoitteeni? En tiedä, mutta aika hyvä etappi tämäkin.

* * *

Aamutuimaan:

Taidan lopettaa tämän akateemisen rimpuilun ja ryhtyä tuottamattomaksi kirjailijaksi ja huonoksi muusikoksi, joka elää vaimonsa rahoilla. Onneksi kohta on joulu.

Maanantai, 13. joulukuuta.

Viime aikoina keskustelu yliopistouudistuksesta on kiihtynyt. Päivittäin ilmestyy kriittisiä ja osuvia puheenvuoroja, joissa ruoditaan uudistuksen syitä, luonnetta ja erityisesti seurauksia. Tätä keskustelua olisi pitänyt tietenkin käydä ennen uudistuksen toimeenpanoa. Olisi sitä käytykin, ellei uudistusta olisi pantu niin nopeasti toimeen. Muutoksen valmisteluun ja pohtimiseen olisi pitänyt varata tarpeeksi aikaa, jotta nyt esitetyt näkökohdat olisivat päässeet vaikuttamaan sen sisältöön. Tiettyjen piirien etu kuitenkin oli, että keskustelua ei käyty. Keskustelun jälkeen ei olisi löytynyt tarpeeksi ihmisiä, jotka suostuvat nykymuotoiseen yliopistoon.

Olen kahden vaiheilla uudistuksen vaikutusten suhteen. Joko käy niin, että suurin osa kiinnostavasta älyllisestä toiminnasta alkaa pikku hiljaa valua yliopistojen ulkopuolelle. Yliopisto näivettyy järjettömien ylhäältä päin annettujen pilipaliprojektien kentäksi, jonka pääasiallinen tehtävä on tuottaa reaktiivisesti elinkeinoelämää hyödyttäviä "innovaatioita" (miten inhoankaan tuota sanaa!). Tai sitten pikku hiljaa kaikki typeryys unohtuu ja ihmiset alkavat toimia kuten ennenkin, tehdä tiedettä, tutkia ja opettaa.

Kaiken järjettömän sälän keskelläkin jälkimmäinen kehitys on mahdollinen, ellei hallinnon rakenteiden muutos ole antanut liikaa valtaa ihmisille, joilla ei ole ymmärrystä tieteestä ja sen tekemisen luonteesta. En tiedä onko näin käynyt. Viimeaikaiset kirjoitukset ovat saaneet minut pessimistiseksi. Humanististen ja yhteiskuntatieteellisten aineiden alasajoa ei helposti peruuteta, kun se on kerran tehty. Eikä yliopisto ilman niitä ole yliopisto. Aristoteles ajatteli aikoinaan, että silmän menettäessä näkökykynsä jäljelle jää vain kuollut elin, jota kutsutaan yhä silmäksi. Kuitenkaan se ei oikeastaan ole silmä, koska se ei toimi kuten silmän tulisi toimia. Samoin kun ihminen kuolee, jäljelle jää ruumis, joka ei kuitenkaan ole sama ruumis kuin ihmisen elävä ruumis. Sielu -- muoto, joka tekee ruumiista juuri tämän elollisen ruumiin -- on tuhoutunut, eikä ruumis enää toteuta elollisen ruumiin toimintoja. Kuollut silmä ja kuollut ruumis ovat silmä ja ruumis vain homonyymisesti. Samalla tavalla saattaa käydä yliopistolle: meille jää tyhjä kuori, jota kutsutaan kyllä yliopistoksi, mutta joka ei todellisuudessa ole yliopisto, koska se on menettänyt olemuksensa.

Toivon vain yhtä asiaa: tarpeeksi moni pitää tarpeeksi paljon meteliä nykyisen "yliopiston" ongelmista. Pahinta olisi, että instituution homonyymisuus pääsisi unohtumaan ja kaikki alkaisivat uskoa siihen, että uudistus oli parasta mitä yliopistolle on koskaan tapahtunut. Toki näin onkin, jos sattuu uskomaan tuonpuoleiseen. Yliopiston sielulla on varmasti hyvä olla siellä jossakin.

Minun pitäisi ostaa takki. Suomesta lähtiessä katselin päällysvaatteitani. Oli kesä, olimme lähdössä kohti etelää ja auto oli kovaa vauhtia täyttymässä kaiken maailman tavaroista. Siinä vaiheessa vanhojen, risojen ja rumien takkien mukaan ottaminen ei tuntunut erityisen tärkeältä asialta. Ajattelin ostaa itselleni takin Pariisista sitten, kun sää sitä oikeasti edellyttää.

No, nyt tihuuttaa vettä ja lämpötila on viiden asteen tietämillä. Ihmiset ovat pukeutuneet talvitakkeihinsa jo kuukauden päivät ellei enemmänkin. Minulla vain ei ole ollut aikaa käydä vaateostoksilla. Tai jos aikaa olisikin ollut, olen yleensä käyttänyt sen kiinnostavampien asioiden tekemiseen (toisinaan toki myös tylsempiin ja turhempiin ajanvietteisiin). En varsinaisesti nauti ostoksilla käymisestä ja vaatekaupoissa kierteleminen ei kuulu harrastuksiini. Niinpä minulla ei ole takkia päälle pantavaksi.

Paikalliset ja muista Suomea lämpimämmistä maista tulevat ihmiset pitävät pukeutumistani erikoisena. Olla nyt ulkona sisävaatteissa vaikka on marraskuu! Ensimmäinen reaktio on yleensä hämmennys ja hämmästys, mutta pian selitys löytyy: "Niin tietenkin! Sinä olet Suomesta, joten ei tämä keli sinusta vielä kylmältä tunnu." Selitys on tietenkin väärä, kuten kaikki suomalaiset varmasti tietävät. Todellisuudessa minä palelen aivan kuten hekin palelisivat ilman takkia. Ihmisen keho tottuu kulloiseenkin lämpötilaan ja ympäröivään ilmastoon nopeasti, eivätkä minun lämpötilaa aistivat hermosoluni ole sen kummemmin suomalaisia kuin ranskalaisiakaan. Kyse ei ole siitä, että olisin tottunut kylmään vaan siitä, että olen tottunut palelemiseen. Osaan suhtautua palelemiseen eri tavalla kuin ihmiset, jotka ovat ikänsä eläneet kaukana lumesta ja pakkasesta.

Silti minun pitää ostaa itselleni takki.

Loiren laakson kaupungin nimi on Bourgueil ja lomamatka oli oikein miellyttävä. Ilahdutimme lapsia käymällä katsomassa prinsessa Ruususen linnaa. Tutkimme linnaa, jossa Jean d'Arc kävi pyytämässä kuninkaaltaan armeijaa, jossa Richard Leijonamieli on mahdollisesti heittänyt henkensä, ja jonka tornin seinään Temppeliherrojen johtohahmot ovat kaivertaneet kuvia odottaessaan lopullista tuomiota. Kävimme viinitilalla, jossa kyttyräselkäinen vanhaisäntä vei meidät pimeään ja kosteaan kellariin maistelemaan millainen ero on vuosi sitten pullotetulla ja kaksikymmentä vuotta sitten pullotetulla viinillä. Söimme lounasta Loiren sivujoen varrella sijaitsevalla levähdyspaikalla ja teimme kaarnaveneet, jotka lähetimme matkaan kohti Atlanttia.

Mutta kaikesta tuosta on jo aikaa. Kaksi viikkoa on kulunut ja ne ovat olleet värikkäitä viikkoja. Marraskuun alku toi tullessaan syksyn. Eräänä päivänä suurin osa puista pudotti kerralla kaikki lehtensä; seuraavana päivänä alkoi sade ja pari päivää myöhemmin istuin seminaarin ensimmäisessä kokoontumisessa esittelemässä itseäni.

Seminaarit ovat olleet ihan positiivinen kokemus. Vaikka en vieläkään pysty sanomaan kovin monta järkevää lausetta ranskaksi, olen huomannut ymmärtäväni kieltä tarpeeksi hyvin, jotta voin seurata luennointia ja keskustelua. Tietenkin jotkut puhuvat niin nopeasti ja epäselvästi, että ei ole toivoakaan tajuta mitään, mutta suurimman osan puheista ymmärrän. Kuulin myös, että lyhyt esittely, jonka olen itsestäni antanut eri tilaisuuksissa, on parantunut harjoituksen myötä. Osallistun tällä hetkellä kolmeen eri seminaariin: yksi on kummallinen yritys luoda keskustelufoorumia EHESS:in postdoc-tutkijoille -- kummallinen se on siksi, että ihmisten alat ja aiheet ovat todella kaukana toisistaan. Toinen käsittelee 1300- ja 1400-lukujen poliittista ajattelua ja eklesiologiaa. Kolmannessa puhutaan keskiaikaisista perversiokäsityksistä. Tuntuu hämmentävältä, että jokaisessa seminaarissa on toistakymmentä osallistujaa. Suuren kaupungin etuja.

Marraskuun alkupuolella Cité U:ssa toimiva vierailevien tutkijoiden tukiorganisaatio järjesti tervetuliaisillanvieton, jonka tarkoituksena oli tutustuttaa ihmisiä toisiinsa. Ilta oli onnistunut. Tapasin yhden suomalaisen tutkijan, ja kun hän lähti perheensä luo nukkumaan, lyöttäydyin hänen pöytäseurueensa mukaan (jokaisessa seurueessa pitää olla yksi suomalainen!), jonka kanssa vaelsin halki eteläisen Pariisin johonkin miellyttävään baariin. Seuraavalla viikolla tapasimme samalla porukalla muutaman kerran. Hauskaa on ollut. Erityisesti viime sunnuntaina, kun kävimme Louvressa ja sen jälkeen syömässä. Otin Katariinan mukaan -- tyttö kun pitää taiteesta -- ja se osoittautui hyväksi ideaksi. K alkoi jutella ihmisten kanssa todella aktiivisesti (minä toimin tulkkina) ja jossain vaiheessa hän ehdotti, että voisimme kutsua kaikki meille Suomeen ja näyttää heille meidän suuren vessamme. Vaikka juttu ei erityisen hauska ollutkaan, kaikkia alkoi naurattaa. Olimme melko väsyneitä ja pian K alkoi nauraa rätkättää täysin vapautuneesti ja pidäkkeettömästi. Ja sehän on selvää, että sellainen nauru tarttuu. Loppujen lopuksi kaikki nauroivat mahat kippurassa kykenemättä lopettamaan.

Pariisi: hillitsemättömän ääneennauramisen kaupunki.

Yöt ja päivät sujuvat siis nykyään hyvin. Työt onkin sitten kokonaan toinen juttu. Tuntuu, etten ole saanut kahteen viikkoon mitään aikaan. Ahdistaa ja stressaa. Kuu on jo puolessa, eikä minulla ole kuin kaksi viikkoa aikaa valmistaa yksi artikkeli ja paikata mitä paikattavissa on. Ja samalla pitäisi koko ajan saada tehtyä muitakin hommia. Älköön tähän työhön ryhtykö se, jolla ei ole korkea paineensietokyky. 

Lasten syysloma puolessa välissä ja hakemus jätetty. Ei mitään syytä olla lähtemättä viikonlopuksi Vallée de Loireen linnoja katsomaan ja viinejä maistelemaan. Varasimme alkuviikosta huoneen pienestä rustiikkihotellista noin kolme kilometriä joesta pohjoiseen. Kylän nimi alkaa B-kirjaimella, mutta en muista mikä se tarkkaan ottaen on. Hotelli tai kahvila-ravintola, josta saa myös huoneita, on nimeltään Café de Promenade (jotain minäkin muistan!). Paikka vaikuttaa vanhalta maatilalta ja luulen, että huoneemme on vanhassa navetassa. Kiinnostavien vastakohtien paikka. Erityisesti ravintola-kahvila-brasserie -puoli on parasta mitä Ranska on tähän mennessä tarjonnut. Rähjäinen? Siinä määrin, että Partakin olisi tyytyväinen. Terassi täynnä vanhoja puutarhakalusteita, kaikki laitettu vähän miten sattuu, tekemisessä ja ylläpidossa näkyy rento ote. Ja silti tai juuri siksi yksi ravintolan huoneista oli sisustettu yksivärikopioilla enemmän tai vähemmän kuuluisista uskonnollisista maalauksista ja katossa roikkui muovisia kitsch-enkeleitä. Maalaismainen? Tarjolla on muutakin kuin perinteistä ranskalaista maalaisruokaa, mutta ainakin ne ruoat, joita tänään kokeilimme, oli valmistettu jotenkin rustiikilla otteella. Henkilökunta on ystävällistä, välitöntä, rentoa. Musiikki? Jazzia, tottakai!

Vaikka maalaismaisuus ja jazz ovat ehkä hieman erikoinen yhdistelmä, jollain lailla edellä mainitut elementit vielä sopivat yhteen. En kuitenkaan olisi koskaan osannut kuvitella, että tämän näköisestä paikasta löytyy todella hyvin varusteltu ja rakkaudella hoidettu viinikellari. Viime kuussa täällä oli yöpynyt joku suomalainen viiniasiantuntija, enkä usko, että kyseessä oli sattuma. Isännän silmiin syttyi liekki, kun hän pääsi esittelemään meille viinikellariaan. Tietenkin valitsimme yhden halvimmista pulloista -- halvemman kuin yhdenkään suomalaisravintolan paras tarjous -- mutta silti laatu oli erinomainen. Viini oli niin tasapainoinen, että siihen ei olisi kiinnittänyt mitään huomiota, ellei olisi tajunnut juuri tasapainoisuuden olevan erityistä.

No joo, me olemme Ranskassa. Täällä on varmaan aivan tavallista, että hienot viinit, uskonnolla väritetty lähiöräkälätyyli ja maalaiskeittiö yhdistyvät samassa paikassa. Minä koen tämän ristiriitojen sinfoniana, mutta todennäköisesti kyse on vain minun rajoittuneista tottumuksistani. Hyvä, että avartuvat. Ja hyvä, että avartuvat juuri tällä tavalla.

Viime yönä näin unta, jossa Katariina kaapattiin. Alkuun tilanne ei ollut kovinkaan paha, koska meiltä pyydettiin vain lunnaita ja samantapainen kaappaus oli tapahtunut aikaisemminkin. Ajattelin vain, että johan K on tähän tottunut ja että viimeksikin kaikki sujui ihan hyvin, kun vain hoidimme maksun ajallaan. Mutta tässä vaiheessa havahduin sen verran, että tajusin olevani onnekas kun näen näinkin vähän ahdistavaa unta. Saattaisinhan minä nähdä sellaistakin unta, jossa K kaapataan eikä löydetä koskaan enää. Arvata saattaa millaisen unen parissa vietin loppuyön. Onneksi unessa säilyi jollain tasolla tietoisuus siitä, että näen vain unta. Muuten sänkyni olisi ollut aamulla tuskanhiestä märkä.

Onneksi hakemukseni on melkein valmis. Tavallisesti minulla on kaikki vielä levällään kaksi päivää ennen ehdotonta takarajaa. Tällä kertaa pystyisin jättämään hakemuksen tarvittaessa vaikka tänä iltana. Onni se on siksi, että tänään en pystynyt tekemään töitä, enkä ehkä pysty huomennakaan -- ainakaan täysimittaista työpäivää. Jostain syystä J:n ja K:n yhteiset kotiperuskouluun kuuluvat matematiikantunnit ovat muodostuneet aivan sietämättömiksi. K lähinnä raivoaa, eikä sitä meinaa saada millään rauhoittumaan. Tänään totesin, että minun on pakko jäädä kotiin hoitamaan tilannetta ja katkaisemaan huono kierre. Kun kerran on lapsia mennyt tekemään, kai niiden hyvinvointi pitää asettaa tärkeysjärjestyksessä korkealle.

Opetus sujuikin hyvin ja rauhallisesti, mutta siihen tietenkin vaikuttivat monet seikat. Toivottavasti huomenna kaikki menee yhtä hyvin, jotta voimme ryhtyä vähitellen palauttamaan normaalijärjestystä ja J:aa opettajaksi.

Tänään melkein ostin itselleni uuden pyörän. Jos myyjiä olisi ollut tarpeeksi eikä minulla olisi ollut niin älytön kiire, olisin ostanutkin. Edellinen näet varastettiin viime viikolla. Yhden Terveiden käsien paidankin joku on jossain vaiheessa minulta vienyt. Uutta sellaista täältä ei valitettavasti pysty ostamaan.