Kuu oli tänään täysi. Istuin keskiyöllä ulkona ja pohdin kuun ja ihmisen kierron yhteneväisyyttä. Ja monia muita asioita. Mietin myös syitä sille, että Pariisinpäiväkirjan kirjoittaminen on jäänyt. Eräs keskeinen syy on se, että arjesta kirjoittaminen on vaikeaa. Vaikka monet ihmiset pitävät omasta arkielämästään päiväkirjaa vuosikausia, minun vaikea ryhtyä kirjoittamaan, ellei mitään erityistä ole tapahtunut. Tuntuu siltä, että pitäisi olla jotain järkevää ja kiinnostavaa kirjoitettavaa. Valitettavasti ihmisen arki ei ole järkevää, saati sitten kiinnostavaa. Toinenkin syy kirjoituskertojen harvenemiselle on. Oman elämän tapahtumista ja ajatuksista kirjoittaminen konkretisoi sen, että molempia on enemmän kuin aikaa kirjoittaa niistä. Arjen keskelläkin tapahtuu pieniä juttuja, pieniä ajatuksia, jotka voisi kirjoittaa ylös, jos vain ehtisi.

Niinpä en edes yritä kirjoittaa kaikkia tapahtumia ja ajatuksia. (Kuinkahan monta kertaa olen tämän todennut? Ehkä tämä pitää todeta joka kerta kun yrittää ylittää kirjoittamiskynnystä...) Sen sijaan kirjoitan hajanaisista asioista koostuvan tilannekatsauksen elämääni Pariisin keväässä.

Tänä iltana minut pakotettiin tekemään valinta, vaikka olin vastentahtoinen. Minun oli pakko päättää kannatanko Barcaa vai Madridia pelissä, jonka katsoin espanjatalolla. Kallistuin Madridin kannalle ja totesin, että valinnan tekeminen ennen peliä on erinomaisen hieno idea. Yleensä annan joukkueiden voittaa minut puolelleen pelillään, mutta pelissä on paljon enemmän jännitystä, jos on alun perin valinnut puolensa. Välillä tunsin kuuluvani joukkoon, kun eläydyin peliin espanjalaisten täyttämässä aulassa. Peli päättyi tasan, vaikka Madrid olisi ansainnut voiton. Tietenkin.

Palkkani maksava tutkimusprojekti järjestää kerran vuodessa pienen konferenssin. Reilu vuosi sitten heitin ilmaan ajatuksen, että sen voisi järjestää Jyväskylän sijaan jossain muualla. Olin jo suunnittelemassa omaa muuttoani Ranskaan, joten oma lehmä oli tukevasti ojassa. Projektin johtaja suhtautui ajatukseen suotuisasti ja siksi olen juuri siinä pulassa, jossa olen. Koko kuukausi on kulunut oman paperin suunnittelemisen lisäksi konferenssin käytännön järjestelyissä. En pidä asioiden hoitamisesta. Olen luonteeltani liian pikkutarkka (vai onko se epävarmuutta?) ja ajaudun siksi käyttämään liikaa aikaa pikkuseikkojen hiomiseen. Tosin pitää myöntää, että ravintoloiden valitseminen oli miellyttävää; en kai minä niitä suostu kokeilematta valitsemaan.

Eräästä ravintolasta tullessani pohdin omaa suhtautumistani Ranskaan ja ranskalaisuuteen. En päässyt pohdinnoissani kovinkaan pitkälle, mutta oivalsin erään seikan, joka tuntui tärkeältä: olen tietyllä tavalla päässyt pintaa syvemmälle Pariisilaisuudessa. Kun joskus nuorempana kävin täällä, olin todella viehättynyt kaikista seikoista, jotka tekivät Pariisista "pariisilaisen". Tuntui hienolta kuulla haitarin soittavan perinteisiä chansoneita, oli hienoa nähdä pariisittaria koreissa huiveissaan ja kaiken kruunasi viinilasillinen perinteisessä bistrossa. Kun kävelin pois ravintolasta, joka ei minusta sopinut miljööltään konferenssin illallispaikaksi, vaikka ruoka ja viini erinomaisia olivatkin, huomasin asenteeni muuttuneen. Tuuli kantoi korviini Luxembourgin puistossa soivan haitarin säveliä. Biisi oli joku klassikko, ehkä "Pariisin taivaan alla sävel soi laa laa laa..." Kuuntelin hetken ja ajattelin, että siellä joku pyrkii ansaitsemaan lantin miellyttämällä turisteja. Soitto oli pariisilaista, toki, mutta kuitenkin jotenkin keinotekoista. Samanlaisen olon saisin jos näkisin Suomessa ihmisen kulkevan kansallispuku päällä, katumuusikon soittavan Säkkijärven polkkaa tai myyvän torilla tuohivirsuja. Kaikki nämä traditiot ovat suomalaisia ja tietyllä tavalla aitoja, mutta toisaalta ne ovat reliikkejä, jäänteitä menneisyydestä. Samalla tavalla Pariisi on minulle nykyään elävä moderni kaupunki. Se on viehättävä omalla modernilla tavallaan, tavalla jolla ei ole mitään tekemistä stereotyyppisen Pariisin kanssa. Aikaisemmin oleellisiksi tuntemani asiat ovat muuttuneet minulle harmittomalla tavalla epäaidoksi. Paitsi ehkä ne pariisittaret.

 

Mutta mitä kirjoittaa tästä Pariisista? Mitä kirjoittaa siitä arjesta, jota täällä elää? Arkisia kauppareissuja ja työpäivien ahdinkoja ei jaksa käsitellä, eivätkä ne ketään kiinnostaisikaan. Kevään tulo on juuri niin ihana, kuin kaikki väittävät, mutta vaikka kukat ja puut minua viehättävätkin, niiden kuvailu vaatisi parempia kirjailijanlahjoja. Entä pitäisikö kirjoittaa siitä, kuinka minä ja perheeni olemme sopeutuneet Pariisiin? Siihen liittyviä ajatuksia olisi hyvä kirjata ylös, jotta voisi muistaa myöhemmin. Mutta aihe on myös vaikea. On todella hankala asettua itsensä ulkopuolelle tarkastelemaan omaa elämäänsä ja arvioimaan sitä suhteessa entiseen.

Olemmeko pariisilaistuneet? Tuskin. Ainakin tunnen itseni yhäkin ulkopuoliseksi. Ja kuitenkin on hyvin selvää, että olemme sopeutuneet tänne hyvin. Tuskin muuten olisimme tehneet päätöstä jäädä tänne toiseksi vuodeksi. Erityisen tyytyväinen olen tytöistä ja siitä, kuinka hyvin he ovat oppineet kielen ja sopeutuneet kulttuuriin. Nykyään ei ole lainkaan harvinaista, että K ja I puhuvat ranskaa leikkiessään keskenään tai jutellessaan minun kanssani. Lisäksi molemmat ovat vapautuneet, ovat rohkeampia tutustumaan toisiin lapsiin ja osaavat pitää paremmin puolensa välillä hieman suoraviivaisia ranskalaislapsia vastaan. Ehkä sekin kertoo sopeutumisesta, kun Joh eräänä päivänä sanoi tytöille jotain, mitä hän ei Suomessa olisi koskaan sanonut. Olimme suojatien kohdalla odottamassa ylipääsyä. Tytöt olivat hieman kauempana ja Joh huusi heille: "Tulkaa nyt lähemmäksi, että olette valmiita sitten kun menemme päin punaisia." Niin sitä opitaan paikallisille tavoille - niin vanhemmat kuin lapsetkin.

Mietin tänään sitä, että tyttäreni elävät eräässä suhteessa samanlaista lapsuutta kuin minä elin. Olen aina ollut onnellinen siitä, että sain viettää suuren osan lapsuuteni kesistä isäni mukana rippikoululeireillä. Rippikoululaiset, isoset, seurakunnan työntekijät ja perheeni tekivät kesistä taianomaisia, poikkeuksellisia, erilaisia. Muistan kesäöiden lämmön, nuotiotulen arvoituksellisen viehätyksen, illanviettojen esitykset, pelit ja leikit. Sekä tietysti itikat. Olen kuullut tarinoita, joiden keskeinen anti on nuorten ihmisten kiinnostus papin pientä poikaa kohtaan ja huolenpito tästä. Tänään ymmärsin, että omat tyttäreni elävät vähintään yhtä hienoa lapsuutta: he elävät Pariisissa ja saavat halutessaan jakamattoman huomion eri maista tulevilta nuorilta tutkijoilta. Luulen ja toivon, että näissä vuosissa on tarpeeksi muisteltavaa loppuiäksi; ja toivon näiden vuosien olevan kaikessa hankaluudessaan antoisaa aikaa tytöille.

Tulimme maanantaina Nizzaan perhe AK:n kanssa. Johanna joutui jäämään muutamaksi päiväksi töihin ja tuli eilenillalla perässä. Koneen laskeutuessa päähäni putkahti outo ajatus: "Vihdoinkin kotona." Säätila ei ollut suotuisa. Koko viikon satoi, ei kovaa, mutta tarpeeksi. Lämpötila pyöri kymmenen ja viidentoista välillä. Onneksi tänään oli aurinkoista ja melkein kesäistä. Kiipesimme vanhaan Ezeen, söimme lounaan nurmiläntillä vuoren huipulla ja makoilimme rentoina auringossa.

Lämpö- ja kosteustilasta huolimatta oli hienoa pyöriä vanhoissa tutuissa paikoissa ja tavata vanha tuttu Välimeri. Aaltojen ääni vei menneiden vuosien painolastista monta kiloa mennessään. Tytötkin rakastuivat mereen. Koko viikon parasta antia oli rannalla kivien heittely aaltoihin ja suuttuneen meren pakeneminen kirkuen.

Kun asuimme täällä, olin köyhä opiskelija. Köyhät opiskelijat eivät yleensä jäätelöä syö. Nizzan vanhassa osassa on kuitenkin yksi jäätelökoju, jossa myydään yli sataa erilaista jäätelö- ja sorbettilajia. Pakkohan siellä oli silloin tällöin käydä. Koska sallin itselleni jäätelön niin harvoin, en yleensä halunnut ottaa riskejä. Olisi ollut kurjaa, jos harvoin saatava herkku olisi ollut pettymys, jos olisi saanut huomata heittäneensä jäätelörahansa hukkaan ostamalla pahanmakuisen jäätelön. Yhden kerran otin tietoisen riskin ja ostin laventelijäätelöä. Ei liene mikään yllätys, että se maistui saippualta. Muulloin söin vain hyviä makuja.

Tätä lomamatkaa suunnitellessa ajattelin olevani tarpeeksi hyvin toimeentuleva, jotta minulla on varaa kokeilla kiinnostavia makuja. Päätin että ostan olutsorbetin - se kiinnosti aina, mutta eihän se hyvää voi olla. Valitettavasti suunnitelmani ei toteutunut. Ensimmäisenä päivänä emme löytäneet koko jäätelökojua, vaikka vaeltelimme niillä seuduilla, joilla muistelin sen olleen. Pyysin Johannaa etsimään tarkan osoitteen netistä ja seuraavan kerran vanhaankaupunkiin mennessämme tiesin mistä etsiä. (Edellisenä päivänä olimme näppärästi kiertäneet muutaman korttelin etäisyydeltä oikean aukion ympäri.) Löysimme aukion ja sieltä jäätelöbaarin, joka näytti hämärästi tutulta, tai ainakin se oli muistini mukaan juuri samalla paikalla kuin jättivalikoimalla siunattu myymälä. Mutta paikka ei ollut oikea: valikoimassa oli vain noin kymmenen eri makua. Pettymys ei pilannut tilatun annoksen makua, mutta oli silti karvas.

Kun poistuimme pettymyksen jäätelöbaarista, huomasin sen vieressä suljetun liikkeen. Katsoin sitä tarkemmin ja ilmeni, että se myy jäätelöä. Epäilin josko tuo suljettu liike olisi hartaasti etsimäni olutsorbettipaikka, mutta samalla tajusin, etten voi saada asiasta varmuutta, sillä sen pitäjä oli ovessa olevan lapun mukaan vuosilomalla ja tulisi takaisin vasta maanantaina. Luovuin toivosta saada maistaa kaipaamaani sorbettia. Myöhemmin Johanna kertoi, että suljettu paikka on juuri se, jota etsin.

Viimeisenä iltana kävimme vaeltelemassa alueella vielä kerran. Katselin haikein mielin ja hieman katkerana aukiota, jolla toiveideni kohde oli. Yllätyksekseni huomasin sen edessä liikettä! Voisiko olla, että sittenkin onni hymyilisi? Hihkaisin riemusta ja yllätyksestä ja ryntäsin katsomaan mitä siellä tapahtuu. Toivoni heräsi, kun huomasin liikkeen oven olevan auki; ja se kuoli, kun töissä olevat miehet ilmoittivat paikan aukeavan vasta maanantaina. He olivat töissä, mutta vasta järjestelivät paikkoja ja valmistelivat avajaisia.

Kun kuolen, ei sieluni pääse rauhaan. Se vaeltaa pitkin vanhan Nizzan katuja ja etsii olutsorbettia.

28. tammikuuta, 2011

Vuosi vaihtui hetki sitten ja nyt on jo tammikuu lopuillaan. Harmaat ja tasaiset viikot liukuvat kuin alamäessä, minä lasken niiden kyydissä ja katselen ympärilleni mitään näkemättä. Elämässä on tullut tasainen vaihe. Työt etenevät tarpeeksi hyvin, jotta ei ahdista, mutta eivät niin hyvin, että rinta riemusta repeäisi. Tyttöjen äksyilyyn olen onnistunut kehittämään rakentavia ja stoalaisia keinoja, eivätkä edes arkiaamut saa mielenrauhaani järkkymään. Ainakaan liian usein tai liikaa. Kaikki mikä elämässä tapahtuu, tapahtuu jossain kaukana enkä minä kiinnitä muutoksiin huomiota. On harmaata ja kylmää. Ei sada lunta, ei vettä. Sää on päivästä toiseen samanlainen, enkä erottaisi päiviä toisistaan, ellei maailman rytmi vaatisi pysymään tietoisena siitä, mikä viikonpäivä kulloinkin sattuu olemaan.

Muutama viikko sitten oli kolme tai neljä päivää kevät. Aurinko pilkahti näkyviin ja lämpö kipusi reiluun kymmeneen asteeseen. Eteläinen tuuli kuljetti ilmaa Afrikasta. Silloin suonissani virtasi elämä ja mieleni oli niin hilpeä kuin kyyninen mieli olla voi. Ehkä tämä on nyt sitä talvikuukausien mukanaan tuomaa mielen harmautta, josta niin moni Suomessa puhuu. Minä en yleensä siitä Suomessa kärsi. Pimeys ja lumi riittävät minulle; tämä jatkuva harmaus ei riitä.

Tästä vuodatuksesta saattaa tulla helposti sellainen vaikutelma, että eloni on pilvessä, mutta näin ei suinkaan ole. On vain tasaista ja harmaata, eikä mitään tapahdu. Rutiinit hoituvat omalla painollaan ja koko elämä on rutiinia.

On siis hyvä hetki kertoa Bibliothèque nationalen vessoista. On pitänyt avautua jo monta kertaa, mutta aikaisemmin on elämässä ollut muutakin kerrottavaa, joten vessoista kirjoittaminen on jäänyt. BnF:n vessat ovat pelottavia paikkoja. Joko vessanpöntöillä on uskomattoman kehittynyt tekoäly tai sitten vessoissa on kamera ja kameran kuvaa katselee joku (todennäköisesti matalapalkkainen) ihminen, jolla on edessään pitkä rivi nappuloita, joita painamalla saa pöntöt vedettyä. Mitään muita selityksiä en ole keksinyt sille, että ne huuhtoutuvat saksalaisen täsmällisesti juuri oikealla hetkellä, vaikka itse ei tee elettäkään huuhtelunapin painamiseksi. Ensinnäkään mekanismi ei perustu painon vähenemiseen vessanpöntön renkaalta, koska pönttö osaa vetäistä itsensä oikealla hetkellä, vaikka siinä ei olisi istunutkaan. Samalla kun vetoketju menee kiinni, vesi velloo jo pöntössä. Kyse ei ole myöskään mistään liiketunnistimesta, jollaisia joskus näkee. Vai toimivatko ne etäisyydenmittauksella tai siten, että huomaavat valoisuuden vaihtuvan ihmisen tullessa liki tai mennessä kauemmas? En tiedä, mutta toimivatpa ne millä tavalla hyvänsä, mistään konesilmävirityksestä ei BnF:n huusseissa ole kyse. Olen testannut: jos tarpeen toimittamisen jälkeen jää hetkeksi paikoilleen ja on täysin liikkumatta, joku kuitenkin huomaa tämän hämäysyrityksen ja vetäisee pöntön. Myöskään säännöllisestä ajastetusta huuhtelusta ei voi olla kyse, koska joskus oleskelu kestää pidempään, joskus vähemmän aikaa. Ja huuhtelu toimii aina oikeassa kohdassa, ajallaan.

Pelottavaa.

Katsoin eilen Pasilan vanhoja jaksoja. Phil Collins -darra herätti muistoja menneisyydestä. Kaukaisesta menneisyydestä, ajalta ennen. Olin yläasteella kun Another Day in Paradise oli hitti. Niihin aikoihin en vielä ymmärtänyt ärsyyntyä, en käsittänyt että maailma voisi olla toisenlainen paikka. Otin annettuna sen mitä annettiin ja luulin, että metsän keskellä kasvanut poika ei vain tiedä millainen todellinen maailma on. Luulin, jos asiaa edes tulin ajatelleksi, että kritiikki vain paljastaa tietämättömyyden. Luulin, että on asiallista ja oikein, että joka jumalan aamu pitää herätä kuudelta, että ehtii seitsemän jälkeen tulevaan koulubussiin. Aamupuuro, joka ei maistunut -- mutta aamiainenhan pitää syödä vaikkei mieli tekisi. Kerrospukeutumisesta ja rumista toppavaatteista huolimatta pakkanen tunkeutui uniselle iholle ja bussi viipyi. Aikuiset ajoivat ohi lämmitetyissä henkilöautoissaan, ja aina piti pelätä, että ne eivät näe pilkkopimeässä tien varrella hytisevää lasta. Vihdoin bussi tuli, Igorille kohtelias hyvä huomen ja penkkiin istumaan. Vähitellen lämpö ja lähes tunnin mittainen köröttely pimeässä, lumihiutaleiden leikki bussin valoissa, saivat mielen vaipumaan lohdulliseen horrokseen. Ja silloin, joka ikinen aamu, alkoi Phil Collins laulaa. Ooh, think twice. Pahimpina aamuina laulu soi kaksi kertaa koulumatkan aikana. Ja minä luulin, että niin kuuluu ollakin.

Kidutusta se oli. Rikos ihmisyyttä vastaan.

Edellisen päiväkirjamerkinnän jälkeen työt lähtivät sujumaan. Itse asiassa käänne tapahtui melkein heti sen jälkeen kun olin purkauksen kirjoittanut. Takana on nyt yhdeksän työpäivää -- vanhempien ja siskon vierailun aikana en juuri töitä tehnyt, koska oli parempaakin tekemistä -- ja tuloksena on kaksikymmentäviisi sivua suhteellisen valmista tekstiä. Muokata sitä toki vielä pitää, jotta lukukokemus olisi mahdollisimman jouheva ja alaviitteet informatiivisia, mutta suoritus on kuitenkin suhteellisen hyvä. Jopa erinomainen. Tietenkään en saanut kirjoitettua sitä lukua, minkä piti olla valmiina jo jouluna, koska surrealistisia takarajoja on mahdoton tavoittaa ilman valuvaa kelloa. Sain kuitenkin yhden alaluvun valmiiksi, mikä saa luvan riittää tälle vuodelle.

Kirjoittaminen on luovaa työtä, johon liittyvät kaikki luovan työn hyvät ja huonot puolet. Välillä ahdistaa eikä onnistu, välillä täytyy vain pakottaa itsensä tekemään, ja välillä kaikki luontuu ja sujuu. Toisinaan vaivaa ummetus ja kun ileus väistyy, tuloksena on uskomaton ryöppy. Sitä ryöppyä pitkällä tikulla pyykkipoika nenässä tutkimalla voi poistaa liian nesteen. Jäljelle jääneen kuivemman ytimen voi sitten julkaista. Sellaista on akateeminen kirjoittaminen.

Joulusta pitänee mainita sen verran, että se oli erilainen mutta miellyttävä. Juhlimme ranskalaisen rytmin mukaan, eli lahjojen avaaminen ja varsinainen jouluateria sijoittuivat joulupäivään. Tämä toimi hyvin, koska lapsilla oli koko päivä aikaa puuhastella uusien kapineiden ja kirjojen kanssa. Jouluateriakin oli erinomainen. Sikafarmarin tyttärenpoikana kaipasin kinkkua, mutta näköjään tulen toimeen ilmankin.

Kohta lähdemme Sy:n luo ottamaan vastaan uutta vuotta. Olo on jännittynyt.

 

Yömyöhällä:

Kylki on vieläkin kipeä erään yön jäljiltä. Ulkona on taas kylmä -- onneksi lämmitys on toiminut ja kuumaa vettä on ollut saatavilla toisin kuin viikko sitten. Joulun lähestyminen ahdistaa, kun itse asetetut takarajat joutuvat venymään ja paukkuvat venyessään. Nuorempi tyttö sairasti viime viikolla tiistaista torstaihin ja vaikuttaa siltä, että se on sairastumassa uudelleen. Vanhempi tuli viime yönä viiden aikaan valittamaan oloaan ja päivän korkein mitattu lämpö oli reilut 39 astetta. Se on tietenkin normaalia, että lapset sairastelevat. Tilanteen tekee tällä kertaa hankalaksi se, että Joh ei voi olla poissa töistään lasten sairastamisen takia. Ranskassa ei kuulemma ole sellaista käytäntöä. Ihmetyttää mitä paikalliset oikein tekevät, ellei toinen vanhemmista satu olemaan akateemisella alalla tai jossain muussa sellaisessa työpaikassa, jossa ketään ei kiinnosta onko työntekijä töissä vai ei. Meidän tapauksessamme helppo ratkaisu on, että minä jään kotiin hoitamaan lasta ja Joh menee töihin.

Ei taida valmistua kirjan luku ennen joulua.

Tiedä sitten missä määrin etsin vain tekosyitä sille, etten saa mitään aikaan. Työ itsessään ahdistaa ja stressaa, ja epäilen kykyäni kirjoittaa mitään julkaisukelpoista. Sellaisessa tilanteessa on aina paljon helpompaa, jos voi syyttää olosuhteita sen sijaan että kohtaa itsensä ja pakottaa itsensä kirjoittamaan. Tai kohtaa itsensä ja hyväksyy sen, että kirjoitusten takarajat oli alun perinkin asetettu päin hel***tiä. Optimistisia ne ainakin olivat jo pari viikkoa sitten; nyt liikutaan jo naurettavassa epärealismissa ellei surrealismissa.

Äs, Är ja heidän tyttärensä Koo kävivät viime viikolla Pariisissa. Harmillisen vähän ehdimme olla yhdessä: Joh oli töissä ja minä en voinut käyttää edes työaikaani heidän kanssaan pyörimiseen, kun olin sidottuna kotiin ja lapsenhoitoon. Onneksi edes perjantaina ja lauantaina oli aikaa. Perjantaina teimme meillä ruokaa, loppuillasta istuimme Ässän kanssa kahvilassa ja sanoitimme yhden kappaleen. Lauantaina myöhäinen lounas latinalaiskortteleissa, Sacre Coeur ja italialaista ruokaa.

Kun mietin vieraiden tuloa, huomasin että Pariisiin kotiutuminen on jälleen edennyt: en osannut ajatella Pariisiin tuloa heidän kannaltaan mitenkään erikoisena juttuna. Tuntui aika lailla samalta kuin silloin, kun he tulevat meille kylään Jyväskylään. Pariisi ei siis tunnu minusta enää paikkana ihmeelliseltä. Lieneekö ollut tavoitteeni? En tiedä, mutta aika hyvä etappi tämäkin.

* * *

Aamutuimaan:

Taidan lopettaa tämän akateemisen rimpuilun ja ryhtyä tuottamattomaksi kirjailijaksi ja huonoksi muusikoksi, joka elää vaimonsa rahoilla. Onneksi kohta on joulu.