Vanha Porvoo on suloisen kotikutoinen paikka. Ja Paahtimon terassilla nautittu paikallisen kreivin panema olut on hyvää. Ratkoimme Samulin kanssa eilen illalla ja yöllä todennäköisyyslaskennan ja järjestysnumeroltaan korkeiden ulottuvuuksien ongelmia sekä pohdimme musiikin tekemisen mahdollisuuksia henkilökohtaisissa tulevaisuuksissamme. Pidin älyllisestä keskustelusta ehkä jopa enemmän kuin kreivin oluesta.

Kiireinen aamu. Lähdemme katsomaan hiidenkirnuja, jotka on kuulemma nimetty professoreiden mukaan. Tekeekö tämä professoreista hiisiä?

...

Nyt on jo ilta. Kirnut olivat komeita, eikä itikoitaka ollut juuri lainkaan. Lisäksi uskaltauduin Samulin yllyttämänä hyppimään maauimalan (tai hiekkakuoppahan se oikeastaan on) hyppytornista. Myönnän, että kolmessa metrissä ruumiin tuottama propassio oli sen verran voimakas, että viidestä tuskin hyppäisin – ainakaan ilman harjoittelua. Meni siis tietoiseksi päätökseksi, vaan oli kiva hyppiä.

Katariina on innoissaan huomisesta laivamatkasta. Ireneä pelottaa. Reaktiot menevät jännästi eri päin kuin olisin olettanut. Katariina näyttää muutenkin voivan hyvin ja olevan tyytyväinen siihen, että olemme menossa emmekä enää vain odota. Hiidenkirnuilla tuli puheeksi se, kuinka hän tykkää liikkua luonnossa. Katariina totesi: “Kun minä olen yksin luonnossa, tunnen itseni vapaaksi.” Luulen ymmärtäväni täysin mitä tyttö tarkoittaa ja olen iloinen, että hän osaa sanoa sen. Uimassa Katariinan silmät loistivat ja hymy oli herkässä, kun sai harjoitella uudehkoa uimataitoaan.

Lähden pistämään hieman bensaa auton suoniin. Sitten syönti, auton pakkausta, Rautayrtin biisin viimeistely ja Illusionististen luopioiden uusien kappaleiden esittelyä Samulille ja Riikalle. Lapset pitää laittaa jossain vaiheessa nukkumaan. Puuhaa siis riittää vielä tällekin illalle, jonka yritän lopettaa uneen vaipumisella suhteellisen aikaisessa vaiheessa.