Tätä kirjoittaessani makaan Puolaan suuntaavan laivan hytissä ja olen juuri voittanut halun käydä parilla oluella. Parempi jäädä tänne, kirjoittaa hieman ja ryhtyä sitten nukkumaan, jotta huomenna on pirteä ja innostunut kaikesta siitä, mitä päivä tuo tullessaan.
Eilen illalla Samuli tai Riikka kysyi jotain matkaan liittyvistä tuntemuksista. En enää muista kysymystä, mutta oma vastaus jäi mieleen. Puhuin siitä, kuinka koen kaikki Suomen paikat jollain lailla väliaikaisina olotiloina, vierailupaikkoina, joissa en ole täysin kotonani. Tämä liittyy Jyväskylässä kokemaani vierauden tunteeseen. Nähtävästi olen valmistautunut pois muuttamiseen niin hyvin, että henkisesti olen jo muualla. Ikään kuin vieras, joka potee koti-ikävää ja haluaa jo lähteä. Puhuin siitä kuinka koen ulkomaat – siis kaiken Suomen ulkopuolisen – jollain lailla paikaksi, jossa minun pitäisi olla. Tunsin sillä hetkellä vahvasti, että kunhan pääsen Manner-Euroopan kamaralle, koen olevani omassa paikassani ja luonnollisessa olotilassa. On totta, että vasta huomenillalla näen pitikö ennakoiva tunne paikkansa. Luulen kuitenkin että se piti, koska jo laivan irtautuminen satamalaiturista laski minuun eräänlaisen rauhan.
Toki oikeassa paikassa olemisen tunteen ja luonnollisen olotilan kokemuksen vastapainona mieleni täyttyy lisääntyvässä määrin huolestuneista ajatuksista. Katariinan ja Irenen kouluasiat vaivaavat mieltä tällä hetkellä erityisen kovasti. Vaikka tytöt ovat rohkaistuneet valtavasti sosiaalisissa tilanteissa – Katariina esimerkiksi sai tänään uuden kaverin laivan ravintolassa noin kymmenessä sekunnissa – kielimuuri ja sen vaikutukset kouluun sosiaalistumisessa huolettavat minua. Tytöt ovat kuitenkin vielä niin pieniä ja ainakin isän mielessä kovin hauraita. Sellaisten vanhempien kanssa juttelu, joiden lapset ovat kokeneet saman, rauhoittaa minua suuresti. Aina kuitenkin jää kalvamaan se olennainen (ja ikiaikainen ja samalla varmaankin täysin turha) kysymys: entä jos minun lapseni ovat erilaisia eivätkä sopeudu ja opi kieltä? Turhaa tai ei, ennakkoon asia huolestuttaa minua. Täytyy ehkä koettaa miettiä josko Johanna voisi aluksi olla jollain lailla läsnä Katariinan koulussa. Tuskin hän innostuu ajatuksesta, ja onhan siinä tyttöjen tasa-arvoisen kohtelun kannalta oleellisia kysymyksiä ratkaistavina, mutta ehkä l'ecole maternelle on hieman pehmeämpi instituutio kuin ranskalainen versio peruskoulusta. Ja jotenkin luotan enemmän Irenen kuin Katariinan sopeutumiseen.
Tänä aamuna lähdimme Porvoosta ja ajoimme Helsinkiin Hamin ja Joonaksen luo. Oli kiva nähdä ystäviä ja kummityttö Sonjaa. Opin tänään monta asiaa. Ensinnäkin: Rusina-lehmä saattaa olla Calvinon Kosmokomiikkaa-teoksen Qfwfq. Ainakin Rusina on ollut läsnä alkuräjähdyksen tapahtuessa. Toisekseen: Rusina on tukahduttanut alkuräjähdyksen! Näemmä ei aivan kokonaan, mutte ehkä tämä selittää sen, että antimateriaa syntyi vähemmän kuin materiaa. Kolmannekseen: kannattaa välttää hometaloja ja asua siellä missä sydän haluaa.
Kansalliskirjastoon piti palauttaa puoli laatikollista kirjoja, mutta siitä ei tullut mitään, koska kirjasto oli kiinni. Matkan ensimmäinen kunnollinen takaisku. Nyt kirjat ovat mukana matkalla Pariisiin. Toivottavasti kukaan ei saa päähänsä varata niitä, koska se pakottaisi palauttamaan ne tavalla tai toisella. Ensimmäiset Suomesta tulevat vieraat taitavat saada pienen homman hoidettavakseen.
Luulen muuten, että jatkossa pystyn kirjoittamaan tätä päiväkirjaa hieman paremmin. Ei nettiä, ei ystäviä, paljon aikaa illalla lasten (ja Johannan, joka vaikuttaa olevan aika väsynyt matkastressin vuoksi) nukkumaanmenon jälkeen. Toivottavasti saan myös edistettyä käännöstyötä. En millään haluaisi käyttää siihen kovin paljon aikaa Pariisissa.
