Katsoin eilen Pasilan vanhoja jaksoja. Phil Collins -darra herätti muistoja menneisyydestä. Kaukaisesta menneisyydestä, ajalta ennen. Olin yläasteella kun Another Day in Paradise oli hitti. Niihin aikoihin en vielä ymmärtänyt ärsyyntyä, en käsittänyt että maailma voisi olla toisenlainen paikka. Otin annettuna sen mitä annettiin ja luulin, että metsän keskellä kasvanut poika ei vain tiedä millainen todellinen maailma on. Luulin, jos asiaa edes tulin ajatelleksi, että kritiikki vain paljastaa tietämättömyyden. Luulin, että on asiallista ja oikein, että joka jumalan aamu pitää herätä kuudelta, että ehtii seitsemän jälkeen tulevaan koulubussiin. Aamupuuro, joka ei maistunut -- mutta aamiainenhan pitää syödä vaikkei mieli tekisi. Kerrospukeutumisesta ja rumista toppavaatteista huolimatta pakkanen tunkeutui uniselle iholle ja bussi viipyi. Aikuiset ajoivat ohi lämmitetyissä henkilöautoissaan, ja aina piti pelätä, että ne eivät näe pilkkopimeässä tien varrella hytisevää lasta. Vihdoin bussi tuli, Igorille kohtelias hyvä huomen ja penkkiin istumaan. Vähitellen lämpö ja lähes tunnin mittainen köröttely pimeässä, lumihiutaleiden leikki bussin valoissa, saivat mielen vaipumaan lohdulliseen horrokseen. Ja silloin, joka ikinen aamu, alkoi Phil Collins laulaa. Ooh, think twice. Pahimpina aamuina laulu soi kaksi kertaa koulumatkan aikana. Ja minä luulin, että niin kuuluu ollakin.

Kidutusta se oli. Rikos ihmisyyttä vastaan.

Edellisen päiväkirjamerkinnän jälkeen työt lähtivät sujumaan. Itse asiassa käänne tapahtui melkein heti sen jälkeen kun olin purkauksen kirjoittanut. Takana on nyt yhdeksän työpäivää -- vanhempien ja siskon vierailun aikana en juuri töitä tehnyt, koska oli parempaakin tekemistä -- ja tuloksena on kaksikymmentäviisi sivua suhteellisen valmista tekstiä. Muokata sitä toki vielä pitää, jotta lukukokemus olisi mahdollisimman jouheva ja alaviitteet informatiivisia, mutta suoritus on kuitenkin suhteellisen hyvä. Jopa erinomainen. Tietenkään en saanut kirjoitettua sitä lukua, minkä piti olla valmiina jo jouluna, koska surrealistisia takarajoja on mahdoton tavoittaa ilman valuvaa kelloa. Sain kuitenkin yhden alaluvun valmiiksi, mikä saa luvan riittää tälle vuodelle.

Kirjoittaminen on luovaa työtä, johon liittyvät kaikki luovan työn hyvät ja huonot puolet. Välillä ahdistaa eikä onnistu, välillä täytyy vain pakottaa itsensä tekemään, ja välillä kaikki luontuu ja sujuu. Toisinaan vaivaa ummetus ja kun ileus väistyy, tuloksena on uskomaton ryöppy. Sitä ryöppyä pitkällä tikulla pyykkipoika nenässä tutkimalla voi poistaa liian nesteen. Jäljelle jääneen kuivemman ytimen voi sitten julkaista. Sellaista on akateeminen kirjoittaminen.

Joulusta pitänee mainita sen verran, että se oli erilainen mutta miellyttävä. Juhlimme ranskalaisen rytmin mukaan, eli lahjojen avaaminen ja varsinainen jouluateria sijoittuivat joulupäivään. Tämä toimi hyvin, koska lapsilla oli koko päivä aikaa puuhastella uusien kapineiden ja kirjojen kanssa. Jouluateriakin oli erinomainen. Sikafarmarin tyttärenpoikana kaipasin kinkkua, mutta näköjään tulen toimeen ilmankin.

Kohta lähdemme Sy:n luo ottamaan vastaan uutta vuotta. Olo on jännittynyt.